Pitkään, kun minulta kysyttiin lapsuudestani, vastaukseni oli "ihan tavallinen". Vaikka se on kaikkea muuta. Kun ajattelen lapsuuttani, erityisesti ala-aste- ja yläasteaikoja, en pysty muistamaan turvallisuuden tunnetta.

​

Koin raskasta kiusaamista jo ala-asteella. Mietin lapsena usein, että, mikä minussa oli vikana. Miksi muilla lapsilla oli kavereita ja oma kaveriporukka? Miksi kukaan ei puolustanut tai auttanut? Ei ollut harvinaista, että kulkiessani yksin ala-asteen käytävällä muut lapset alkoivat laulamaan minusta tehtyä pilkkalaulua.

​

En oikein kuulunut mihinkään. Oppituntien aikana kiusaaminen oli sellaista, että luokassa laitettiin lappu kiertämään. Se kävi jokaisen pöydällä ennen kuin tuli minulle. Lapussa luki aina jotain nöyryyttävää.

Tiedän, että äitini yritti puuttua kiusaamiseen, mutta opettajan näkökulmasta kiusaamista ei ollut. Minulla oli luokat 1.-6. sama opettaja, jonka mukaan minua ei kiusattu. Opettajat eivät ottaneet tosissaan, että ADHD-lapsi voisi olla kiusattu.

​

Opettajien näkökulmasta olin varmasti liian nopea, liian äänekäs ja liian impulsiivinen ollakseni altavastaaja. Olin myös taitava jo silloin peittämään omat tunteeni. Kiusaaminen teki minusta kovan. Rakensin jo pienenä kovat muurit ympärilleni ja en osoittanut heikkoutta minnekään, jotta kenelläkään ei olisi mitään, mitä voisi käyttää minua vastaan.

​

Myös minusta tuli kiusaaja. Lähdin mukaan jokaiseen tilanteeseen, jossa joku muu oli silmätikku. Jes, edes

pienen hetken joku muu on uhri.

​

Tilanne ei helpottanut siirtyessäni yläkouluun. Kiusaaminen jatkui ja paheni. Kuudennen ja seitsemännen luokan kesällä mukaan tuli alkoholi ja tupakka. Kotona oli tiukka kuri; alkoholia tai muita päihteitä ei hyväksytty. Piti olla luova ja vetää esimerkiksi päiväkännejä. Alkoholi toi mukanaan vakavia seurauksia, ja jouduin seksuaalirikoksen uhriksi 13-vuotiaana. Tästä alkoi elämäni pahin kierre.

​

Äitini huomasi, että kaikki ei ole hyvin ja yritti puhua kanssani. Tämä oli todella ahdistavaa, koska en halunnut puhua. Minulta vaadittiin puhumista, joten ratkaisin asian karkaamalla kotoa ja juomalla lisää alkoholia. Näillä karkumatkoilla olin entistä enemmän vaaraksi itselleni. Jouduin uudestaan seksuaalirikoksen uhriksi.

​

Sairaalasta herättyäni minusta tehtiin kiireellinen sijoituspäätös, ja siitä alkoi elämäni lastenkodissa.

Minut eristettiin täysin normaalista elämästä, olin jatkuvasti liikkumisrajoitusten alaisena suljetussa laitoksessa ja aloin käydä kotikoulua. Kotipaikkakunnallani spekuloitiin miksi muutin lastenkotiin. Monet ihmiset lähipiiristäni, joita pidin ystävinäni kertoivat omia totuuksiaan tilanteestani. Kenelläkään ei ollut oikeasti mitään käsitystä siitä mitä käyn läpi, mutta olin mehukas puheenaihe, vuosia. Facebook-seinäni oli kirjoitettu täyteen kamaluuksia, että äitini lopulta poisti Facebook-tilini, etten koskaan joutuisi lukemaan, mitä minusta oli kirjoitettu. Minulla ei luonnollisesti ollut pääsyä sosiaaliseen mediaan.

​

Karkailin lastensuojelusta, jotta en joudu puhumaan ja käsittelemään asioita. Halusin ulkoistaa itseni

“Janikasta”.

Karkailuni tulkittiin nuorten keskuudessa huomionhauksi. Muut nuoret kertoivat faktana, että karkasin, koska halusin naamani lehteen. Ironista kyllä, karkasin, koska halusin kuolla.

​

Jossain kohtaa minut siirrettiin käymään vanhassa koulussani kotikoulun sijaan. Minut saatettiin tarkkailuluokalle kuin vanki, vieressäni oli lastensuojelun työntekijät koko ajan. Se, että minut saatettiin tarkkailuluokalle, ei helpottanut kiusaamista, vaan jokainen kerta, kun menin kouluun, minulle huudeltiin solvauksia. Halusin entistä enemmän pois kaikesta.

​

Karkailin lastensuojelusta jatkuvasti eikä yhdeksän kuukauden kiireellinen sijoitus tuonut toivottua lopputulosta, eli vakautta. Lopulta tehtiin päätös huostaanotosta. Muutin Lohjalle ja sain aloittaa alusta. Uskon, että tämä oli pelastukseni. Kukaan ei tiennyt minua, ja sain aloittaa koulun ja normaalin elämän. Kun pääsin uuteen ympäristöön, pois kiusaamisen kierteestä, en enää karkailut, juonut alkoholia tai aiheuttanut ongelmia.

​

Kaikki oli hyvässä balanssissa. Olin edelleen henkisesti rikki, mutta ilman kiusaamista. Jossain vaiheessa tein päätöksen, että haluan kotiin. Haluan elämäni takaisin, ja noin vuosi myöhemmin äitini väsymättömän taistelun jälkeen hän sai huoltajuuteni takaisin, kun pystyimme osoittamaan, että en ole vaaraksi itselleni.

​

Minulle kuitenkin aikuinen sanoi tällöin, että olen pilannut tulevaisuuteni. En tule koskaan saamaan työpaikkaa, jos minut googlataan ja nähdään lehtijutut, että olen karannut 13-vuotiaana. Tämä oli rankka kaato nuoren teinin niskaan, että elämäni on jo nyt pilattu.

​

Vaihdoin sukunimeni, hain ammattikouluun ja aloitin uuden elämän Tampereella. Yritin päästä vanhasta elämästä eroon, mutta ihmiset ovat julmia. Minne tahansa menin, tarinani oli jo siellä.

​

Olen elänyt jatkuvassa pelossa vuosia. Että ihmiset, jotka olen aikuisiällä saanut elämääni saavat tietää menneisyydestä. Päätin julkaista aikuisena TikTok-videon, jossa kerroin oman tarinani - häpeilemättä ja juuri sellaisena kun se on, että kukaan voi enää käyttää minun menneisyyttä ja tarinaa minua vastaan. Kyseisellä videolla on + 270 000 näyttökertaa ja se tuki, jota olen saanut on ollut mielettömän upeaa ja tuntunut hyvältä. Kertomalla tarinan itse ääneen olen helpottunut ja vapaa.

​

Janika Tommila 2024