Syylliset väistyvät vastuunkantajien tieltä
Taiteen tekemisestä ja kirjoittamisesta syntyi jo alle kouluikäisenä lapsena tiedostamaton kanava purkaa herkän ja ujon tytön sisintä.
Alkoi syntymään runoja, tarinoita ja taidetta elämästä.
Elämä antoi kahdeksan lasta, joista kolme pientä enkeliä rakensi sillan kaikkeuteen.
Ikävä, suru ja suuret elämänmuutokset, irrottautuminen lapsuuden kasvupohjan uskonnollisesta yhteisöstä, käyden läpi samaan aikaan avioeroa, saivat maalaamaan omia umpikujia vapaiksi.
Saivat opiskelemaan taidetta, joka johti taideterapiaan ja siitä taideterapian opintoihin avaten ymmärryksen taiteen syvimmästä merkityksestä. Ihmisyydestä, sen tuomasta vapaudesta elää kanavoiden tunteita värein – rikkoen, rakentaen ja sanoittaen. Maalaten itselle sen omannäköisen elämän, ymmärtäen luovuuden olevan ihmisen selviytymiskyvyn voima. Ja että sitä kykyä voi itse kehittää. Ihmismieli on hyvin joustava ja venyvä.
Ota Minnan tilit seurantaan:
Minnan puhe Tampere-talossa, Meidän lapset -vertaistuellisen taidenäyttelyn avajaisissa:
Kiia Mikaelan äiti, Andrei, Jarno, Jasmine, Kirsikka, Janika, Minea, Olli ja Ville.
Kiitos.
Kiitos on niin syvä meidän kaikkien pienempien ja isompien puolesta, että annoitte omat tarinanne Meidän lapset -näyttelyyn, tälle kiusaamisen vastaiselle työlle.
Jokainen sydämestänne sillä viestillä,
että jos siitä jotain apua ja tukea edes yhdelle lapselle olisi.
Ne sanat mitä tarinoillanne annatte, ne ovat niin suurta vertaistuellista sanoitusta siihen häpeään,
pelkoon,
siihen yksinäisyyden tunteeseen, siihen ettei yhdessäkään lapsessa ole mitään vikaa,
ei mitään vääränlaista.
Ne sanat ovat niin suurta sanoitusta aikuisille,
vanhemmille,
opettajille siitä kivusta,
mikä jää usein näkymättömäksi, siitä mistä usein emme tiedä, emmekä silloin voi olla tukena ja muutoksena.
Annatte sanat havahtumiseen,
että voimme alkaa vastuulllisesti toimimaan meidän jokaisen lapsen turvallisemman, rakkaudellisemman huomisen eteen.
Meidän lapset, ne todella ovat meidän yhteisiä lapsia, tämän suuren ihmisperheemme, sen meidän hyvinvointimme pohjan, sen mikä lähtee meidän jokaisen yhdenvertaisesta huolehtimisesta ja hoivasta.
Kiitos että annoitte kipeät tarinanne minulle maalattavaksi, tiesin sen olevan hyvin suuri vastuu, rakkaudella olen teidän lapsen askeleita sydämessäni kantanut, särkyneitä eheämmäksi maalaillut, itkenyt teidän itkujanne, kipujanne myötäeläen, eläen sen toteen miten samankaltaisia nämä kokemustarinat ovat. Sinä et todella ole yksin. Me emme todella ole tuntavina ihmisinä yksin.
Kiitos pikkuinen minä, että olit niin rohkea että uskalsit elää rikkinäisenä, vaikka se eniten pelottikin. Elää kauas, aina vuosien päähän aikuisuuteen sinne missä häpeäni kupla poksahti vertaistuellisten sanojen ja taideterapian kautta. Sen kuplan katoaminen synnytti suuren vapauden tunteen, herätti loputtoman rakkauden tunteen kaikkea elävää elämää kohtaan. Tämän vapauden tunteen haluaisin jokaisen pienemmän ja suuremman ihmisen saada elää toteen, sen luvan näkyä omana itsenään ilman ulkoisen maailman antamia vääristäviä leimoja, niitä mitkä eivät meihin kuulu.
Elettiin -80 lukua. Pellavapäinen kiltti, ujo, maailmaa herkästi tunteva tyttö kasvoi turvallisessa ympäristössä aloittaen koulun.
Hyvin pian hänen ulkoinen pyöreä olemuksensa huomattiin, kaveri alkoi kutsua häntä kinkuksi. Hän sai kuulla haukkumista koulussa ja koulumatkalla. Parempi kun sua ei edes näkyisi, isoon ääneen tökäisty lause jäi vahvana häpeän leimana pienen lapsen mieleen lasten leirin ryhmäkuvassa.
Hän yritti muuttua täydelliseksi ja näkymättömäksi, ettei tekisi virheitä, ettei kukaan huomaisi häntä, koska se sattui ja hävetti että nähtiin läskinä ja rumana. Se jatkuvasti pelotti, huomaako joku hänet ja satuttaa sanoillaan. Hänestä tuli yksinäinen kympin oppilas, jolla oli kaveri jos ei kaverilla ollut parempaa tilalle.
Yläasteella hän sai elämänsä ensimmäisen ystävän, melkein kahdeksi vuodeksi kunnes toinen tyttö tuli väliin, mustamaalasi syyttömän herkän nuoren isolle kaveriporukalle. Ysiluokan käytävillä kulki yksinäinen rikottu tyttö, joka kohdalle tultua sai porukan päät kääntymään poispäin. Häntä ei ollut enää olemassa kavereille, hän alkoi kadota itseltään tehden sen fyysisesti lopettaen syömisen sairastuen syömishäiriöön.
Tuo tyttö olin minä.
Minna vaan aina hymyilee, kuulin usein itkien sisälläni.
Oli turvallisempaa hymyillä ja olla harmiton.
Kukaaan ei tiennyt mitään.
Yksinäisyyden tunteessa, siinä kiusaamisen aiheuttamassa häpeän kuplassa ei ole ketään kenelle puhuisi.
Maalatessani kesällä tätä näyttelyä, löysin peruskouluaikaisia muistikirjojani, joihin olen 15 vuotiaan kirjoittanut tämän runon,
“Sydän täynnä tyhjää, odotellen onneaa, joka ei koskaan saapunut. Yksin, ilman ketään, ilman ystäviä, ilman rakkautta. Elämä tuntuu turhalta, turhuus loppumattomuudelta. Tummat raskaat pilvet, jotka varjostavat sydäntä, hidastavat kulkua. Yksinäisyys on tuskaa, tuska polttavaa.”
Itseluottamukseni oli rikottu, enkä uskonut pärjääväni lukiossa enkä muuallakaan, halusin pois paikkakunnalta, halusin ystäviä. Lähdin kristilliseen kansanopistoon, tapasin 16 vuotiaana tulevan puolisoni.
Olin 33 vuotiaana 8 lapsen yksinhuoltaja äiti joista kolme oli enkelinä. Elin toistamiseen toteen yhteisön kokoisen mustamaalaamisen ja hylkäämisen erotessani uskonnollisesta yhteisöstä ja avioliitostani eläen taas läpi sen olenko olemassa itselleni, vaikka muille muutuin toistamiseen näkymättömäksi.
Aloitin pitkän terapian, taideterapian ja vertaistuellisen terapian muodossa oivaltaen miten maalaaminen ja kirjoittaminen olivat olleet selviytymiskeinoni, kanavani purkaa ja eheyttää sisintäni.
Maalasin itseni näkyväksi alkaen rohkeuteni kasvettua avoimesti jakamaan taidettani ja kirjoituksiani saaden valtavasti kiitosta vaikeiden tunteiden sanoittamisesta.
Avasin niitä haavoja mitä olin toistanut itseäni satuttaen, niin kauan että sain niihin sanoja, niitä vertaistuellisia sanoja, alkaen rakentamaan terveitä rajoja itselleni ja silti säilyttämään kiltteyteni.
En tiennyt mikä sinun on, yritin kaikkeni auttaa, tukea ja hakea ammattiapua. Lapselleni joka kiusaamisen seuraamuksena ajautui päihdemaailmaan nuorena, sai ensimmäisen kerran tuntea kuuluvansa siellä joukkoon, olevansa riittävä omana rikkinäisenä itsenään. Tuhoten itseään huumeisiin. Hän on tänään raitis onnellinen nainen, mutta elin äitinä läpi sen kivun, mitä mustia varjoja kiusaaminen usein myös kotiin ja perheeseen tuo.
2 vuotta sitten avasimme Meksiko Cityssä vahvasti omaan tarinaani pohjautuvan maalaamani ja sanoittamani vertaistuellisen Synnyin tytöksi -näyttelyn YK- naistenoikeuksista. Näyttely on kiertänyt 5 maassa jatkaen matkaansa ympäri maailmaa yhdessä ulkoministeriön ja suurlähetystöjen kanssa, sen vertaistuellinen voima on ollut taiteen kautta valtava, hyvin lempeä ja aseeton.
Taide on universaalia, tunteva ihmisyys on universaalia, siksi ihmisen tarinoiden tuominen taiteeseen on kaikkien kohdattavissa, vastaanotettavissa.
Kokemustarinoissa ei ole koskaan mitään väärää, ne vain on.
Sanoitettuina ne antavat kiusaamista kokeneille luvan tuntea sen kaiken heihin kohdistuneen väkivallan, saaden tuntea ettei se ollutkaan minun syyni, ettei minussa olekaan mitään vikaa ja vääränlaista.
Antavat lapsille sanoja mitä kaikkea kiusaaminen on, opettavat empatiaa, niitä syy-seuraamussuhteita lapsen herkkään mieleen.
Meidän lapset, ei se ole muuten vain meidän lapset vaan siksi että meitä ei ole ilman toisiamme. Meillä ei ole hyvinvointia ilman että huolehdimme toistemme hyvinvoinnista, antamalla hyvää saamme sitä itsekin. Nimi syntyi meillä Katin kanssa samaan aikaan, samaan aikaan sanoimme sen ääneen. Olemme sydämeltämme saman asian äärellä, rakentamassa yhdessä lastemme parempaa huomista. Kiitos rakas Kati että saan tehdä sinun kanssasi tätä tärkeää työtä, kiitos siitä mielettömästä tekemisestäsi, suuresta sydämestäsi. Kiitos rakkaat Kati ja Eeva siitä tärkeästä panoksesta, mitä annatte asiantuntijuudellanne tähän meidön yhteiseen työhön. Kiitos kaikki yhteistyökumppanit kaiken tämän työn mahdollistamisesta.
Kiitos että olet tullut tänään tämän tärkeän asian äärelle.
Kiitos että haluat olla auttamassa ja tukemassa lastemme, nuortemme ja toistemme yhteistä kasvamista.
Ettei yksikään korsi katkeaisi.
Että meillä olisi kaikilla turva, yhteenkuuluvuuden tunteesta syntyvä turva,
se yhdenvertainen mahdollisuus kasvaa lapsena saaden kantaa sydämessään luottamusta ja uskoa ihmisyyteen ja tulevaisuuteen.
Syylliset väistyvät vastuunkantajien tieltä
että
jokainen lapsi olisi samanarvoisen rakkauden arvoinen mistään ulkoisesta riippumatta.
Näkisimme jokaisen lapsen saman elämänvoiman, leikistä ja ilosta sykkivän tuntevan sydämen ja antaisimme kaikille tunteille turvan.